Historia aikajanalla

Särkilahti keräsi mahtavan omaisuuden, jonka lahjoitti perintönä pojilleen. Vähitellen perilliset hankkivat kylän talot kokonaan itselleen; heidän maanhankintakeinonsa olivat sangen rajuja ja häikäilemättömiä.

Keskiajan lopulla Sääksmäen kirkkoherrana toimi vuosikymmeniä Paavali Särkilahti. Voipaala oli silloin noin 15 talon kylä. Sekä Voipaala sekä Rapola tulivat Paavalin pojan Timoteus Särkilahden haltuun 1565. Voipaalasta muodostui ratsutila Timoteuksen pojan, Juhana Särkilahden aikaan. Tilan vauraudesta kertoo myös se, että Juhana omisti vetojuhtina härkiä, jotka olivat Sääksmäellä harvinaisia.

Juhana Särkilahti oli syyllistynyt Loimaalla miestappoon, mutta kohosi silti nimismieheksi. Vuoden 1600 syyskäräjillä puitiin asuinrakennuksen kellaria kaivettaessa löytyneiden kymmenen pääkallon arvoitusta. Epäilykset kohdistuivat Särkilahtiin, mutta käräjillä pidettiin osoitettuna, että kallot olivat ikivanhoja, eivätkä Juhanan jäljiltä. Paikalla oli luultavasti Voipaalan rautakautinen ruumiskalmisto, joka oli vaipunut unohduksiin.

Voipaala tuhoutui tulipalossa 1619. Todennäköisesti viimeistään silloin kartanon päärakennus on rakennettu nykyiselle paikalleen. Nykyisen päärakennuksen alla on kaksi luonnonkivistä holvattua kellaria, jotka ovat peräisin 1600-luvulta, tai ehkä jopa edelliseltä vuosisadalta.

Salpietarikeittämö toimi Voipaalassa 1580-luvulta 1600-luvun lopulle. Suomessa toimi noin 15 keittämöä. Salpietari on ruudin pääraaka-aineita.

Ruuthien aikana kartano läänitettiin (1652) ja sai säterivapauden (vapaus veroista) ilman vastineeksi vaadittuna ratsupalvelusta (1665–1691). Reduktion seurauksena säteriratsutilaksi (1680).

Juhana Särkilahden vävy, Pietari Olavinpoika Ruuth yhdisti lopullisesti Voipaalan talot kartanoksi 1600-luvulla.

Pietarin kuoltua 1643, hänen poikansa joutuivat perintöriitoihin äitipuolensa kanssa. Voipaalan ja Rapolan kartanot jaettiin ja Voipaalan omistajaksi tuli Simon Ruuth. Hänen elämänsä kului pitkälti suurvalta-Ruotsin sotatantereilla.

Simon Ruuthin sotilasansioiden vuoksi jälkeläiset aateloitiin 1681 nimellä Ruthenhjelm. Simonin aikana Johannisberg oli 26 tynnyrin kylvöllään pitäjän suurin tila. Simonin jälkeen Voipaalaa isännöi poika Yrjö, jonka aikana suuret kuolonvuodet (1695-97) heikensivät tilaa.

Yrjön kuoltua 1703 hänen poikansa Gustav Ruthenhjelmistä tuli Voipaalan omistaja. Vuonna 1710 Sääksmäki joutui venäläisten haltuun kahdeksaksi vuodeksi Suuren Pohjan sodan, ns. Isovihan, aikana. Monien Suomen säätyläisten tapaan, myös Voipaalan herrasväki pakeni Ruotsiin. Gustav Ruthenhjelmin kuoltua hänen leskensä Magdalena Berg avioitui eversti Reinhold Fredrik Paijkulin kanssa (1724), ja heidän omistuksessaan Voipaala oli vuosikymmenen loppuun.

Sotilassuvun jälkeen koitti ns. tuomarien aika. Isovihan jälkeen Voipaala oli ränsistynyt ja velkaisena edullinen ostos uudelle omistajalle. 1700-luvulla Voipaalaa viljelivät useaan otteeseen tilanhoitajat omistajien asuessa muualla.

Hämeenlinnan pormestari, tuomari Anders Ignatius osti Voipaalan eversti Paijkulilta. Uusi päärakennus valmistui ja siinä oli 25 ikkunaa. Rakennus oli kolmanneksi suurin asuinrakennus koko Hämeessä. Torppiakin Voipaalassa oli ensimmäisen kerran 1730-luvulla.

Ignatiuksen kuoltua 1737 Voipaalan omisti vähän aikaa perikunta, joista esimerkiksi hänen poikansa Anders Ignatius nuorempi toimi Helsingin pormestarina. Perikunnan jälkeen omistajaksi tuli vanhin tytär Margareta Eleonora ja miehensä, tuomari Johan Woivalenius 1740-luvulla.

Seuraava omistaja oli jälleen tytär, Hedvig Eleonora ja hänen miehensä, laamanni Johan Jansson vuonna 1763. Jansson lunasti Voipaalan 53 000 kuparitaalerilla. Heidän aikanaan kartanossa oli 7 renkiä, 8 piikaa, 2 lampuotia ja 4 torpparia. Jansson aloitti puutarhaviljelyn Sääksmäellä istuttamalla omena- ja kirsikkapuita sekä viinimarjapensaita.

Samoihin aikoihin naapurissa sijaitseva Rapolan kartano siirtyi Svinhufvud-suvun haltuun (ja presidentti P.E. Svinhufvud on syntynyt Rapolassa 1861).

Voipaala oli edistyksen kärjessä Gripenbergien aikaan. Valtakunnallisestikin merkittävään loistokauteen liittyvät Hämeen rykmentin päämaja, maatalouden ja koululaitoksen kehitys, uudet rakennukset ja harvinainen puutarha. Alustalaisia kohdeltiin hyvin ja savupirteistä siirryttiin uloslämpiäviin tiilirakenteisiin muureihin.

Hans Henrik Gripenberg

1780-luvulla Voipaala siirtyi Janssonin tyttärelle, Hedvig Lovisalle, ja tämän puolisolle Hans Henrik Gripenbergille. Hans Henrik kohosi sotilasurallaan nopeasti ja nousi lopulta kenraalimajuriksi Suomen sodassa 1808-1809. Jo aiemmin Gripenberg toimi Hämeen rykmentin komentajana ja rykmentin päämaja sijaitsi Voipaalassa.

Voipaalan uusi päärakennus valmistui 1792, ja oli tuolloin koko Suomen suurin puurakennus. Se oli nelikerroksinen, mansardikattoinen ja helmenharmaa. Mäntytukkia oli huonosti saatavilla, joten rakennuksessa käytettiin kuusitukkia ja vanhan päärakennuksen hirsiä. Asuinkerroksissa oli 17 huonetta ja ikkunoita peräti 46. 1700-luvulla oli käytössä ikkunavero, jolloin veroa maksettiin ikkunoiden mukaan, uusi päärakennus osoitti siis omistajiensa merkittävän varallisuuden!

Kartanon piha-alueella oli 33 rakennusta ja geometrinen puutarha. Nykyisinkin alueella oleva Pakari, Majurskan pytinki, aittarivi ja viljamakasiini (nyk. Ilkka-ateljee) rakennettiin vuosisadan vaihteessa. Kartanon ympärille rakennettiin korkean aidan ympäröimä ranskalaistyylinen puutarha ja puisto symmetrisesti aseteltuine rakennuksineen. Samalla viimeistään avattiin aksiaalinen tie kirkolle. Puutarhassa oli sekä hyöty- että koristekasveja. Edelleen ns. barokkipuutarhassa kukkii keväisin yli 50 hedelmäpuuta. Puutarhaa on nimitettykin Suomen Versaillesiksi. Etupihalla puolestaan on suuria jalopuita.

Hans Henrikille syntyi 10 lasta, joista kolme kuoli pienenä. Kaksi tyttäristä nai maaherran (Langenskiöld ja von Schoultz), yksi laamannin (Sundwall). Hans Henrik oli pitkä, hoikka ja vakavailmeinen mies, joka uskoi rehellisyyteen ja velvollisuuksien noudattamiseen. Hän oli alaisiaan kohtaan ystävällinen ja liitti vaakunaansakin tunnuslauseen: ”Handla hederligt gläder – Toimi rehellisesti antaen iloa”.  Hän ei osannut juonitella ja ylempiensä kanssa hänellä olikin ajoittain ongelmia. Suomen sodassa hänen oli vaikea ymmärtää kelvotonta sodanjohtoa, ja lopulta toivottomassa tilanteessa, säästääkseen miehistöään, hänen oli itsekin antauduttava. Ruotsin uusi hallitus epäili häntä maanpetoksesta ja hän lähti puolustamaan kunniaansa Tukholmaan, mutta menehtyi siellä lokakuussa 1813 ja haudattiin vävynsä von Schoultzin omistamaan hautaan.

Voipaalan isäntinä jatkoivat pojat Odet ja Sebastian, jotka molemmat olivat uranuurtajia sekä suomalaisen koululaitoksen että maanviljelyn kehittämisessä.

Odert Gripenberg

Ensin tilan peri isältään Odert Henrik Gripenberg vuonna 1813. Torppia oli 1816 jo seitsemän, jotka maksoivat veronsa mm. viljoina, voina, pellavalankana ja lampaina.

Odert Gripenberg toimi Voipaalan isäntänä 1813-1823. Hän siirtyi sotilasuralta kasvattajan tehtäviin. Ajan tavan mukaan Odert kirjoitettiin jo kuuden vanhana vänrikiksi Hämeenlinnan rykmenttiin. Voipaalassa hän sisaruksineen sai korkeatasoista kotiopetusta. Odert osallistui Suomen sotaan kenraali-isänsä adjutanttina ja sai kultamitalin urhoollisuudestaan. Sotapalveluksesta erottuaan hän päätti keskittyä kasvattajan tehtäviin. Vuonna 1810 hän tutustui ensin Saksaan ja sitten Sveitsiin, jossa oli kuuluisan kasvatusoppineen Heinrich Pestalozzin oppilaana. Seuraavana vuonna hän oli Pietarissa esittelemässä ideaansa tyttökoulun perustamisesta ja avioitui siellä lukkarintytär Fredrique Marie Nymanderin kanssa.

Vuonna 1812 Odert perusti pojille maamme ensimmäisen reaalikoulun Hämeenlinnaan. Oppiaineina oli mm. laskentaa, historiaa, maantietoa, uskontoa ja kieliä. Taloudelliset vaikeudet olivat kuitenkin suuret ja Odert siirsi koulunsa Poriin. Isän kuoleman jälkeen Voipaalan kartano vaati Odertin huomiota ja hän siirsi koulunsa Voipaalaan 1818. Oppilaat asuivat päärakennuksen ylimmässä kerroksessa ja koulurakennuksena toimi jokin sivurakennuksista. Oppilaita oli kolmisenkymmentä.

Odertin koulussa opetusta annettiin Pestalozzin hengessä, ottamalla huomioon oppilaiden itsetoiminta. Ruumiillisia rangaistuksia ei käytetty. Huomiota kiinnitettiin terveydenhoitoon, raittiiseen ilmaan ja liikuntaan.

Keisari Aleksanteri I vieraili Voipaalassa 1819 tutustumassa Odertin perustamaan reaalikouluun, joka toimi Voipaalassa vuoteen 1822 asti. Keisarin Suomen matkalla oli mukana Odertin veli Sebastian, joka myöhemmin kirjoitti kertomuksen keisarin matkan vaiheista Itä-Suomessa. Valitettavasti matkakuvaus Voipaalasta jäi kirjoittamatta, mutta tarina ”Keisarin omenapuusta” jäi silti elämään – tutustuihan keisari tietysti myös Voipaalan maineikkaaseen puutarhaan ja maistoi siellä omenaa.

Odert ja Fredrika Gripenbergille syntyi 12 lasta, joista peräti 8 kuoli lapsena. Voipaalassa Odert halusi myös, että alustalaiset luopuvat epäterveellisistä savupirteistään ja rakentavat tuvat uloslämpiäviksi. Voipaalasta luopumisen jälkeenkin Odert jatkoi sekä koulutoiminnan että maanviljelyn kehittämistä. Hän oli Sveitsin matkallaan nähnyt kylvökoneen ja kehitti siitä oman versionsa 1835 ja sai sille myös patentin. Samaan aikaan hän perusti vaimonsa kanssa Helsinkiin maan ensimmäisen varsinaisen tyttökoulun.

Sebastian Gripenberg

Odertin veli Johan Ulrik Sebastian Gripenberg toimi Voipaalan isäntänä 1823-1842. Sebastianillakin oli sotilasura ja hän toimi vähän aikaa myös maaherrana. Voipaalaan Sebastian muutti perheensä kanssa vasta 1832.

Sebastianin ensimmäinen vaimo oli hänen serkkunsa, Beata Charlotta Gripenberg, ja heillä oli elossa kolme tytärtä. Beata kuoli ”hermokuumeeseen” 1837. Piika Maria Lovisa Öhrnberg synnytti Sebastianille lapsen 1842 ja pari merkittiin kirkonkirjoihin avioituneeksi päivää aiemmin. Epäsäätyinen avioliitto; aatelismies ja piika, oli aikanaan harvinaisuus. Ensimmäinen yhteinen lapsi sai nimekseen Johannes ja hänestä tuli aikuisena senaattori ja Suomen maatalousasioista vastaava. Vuosien mittaan Johannes sai useita, myöhemmin elämässään hyvin menestyneitä, sisaruksia.

Sebastianin toimesta Voipaalassa tehtiin monia uudistuksia. Peltoja ojitettiin, soita kuivattiin ja saatiin kasvamaan viljaa. Uusi lasi-ikkunallinen kivinavetta rakennettiin 1830 ja lasiset ikkunat lehmillä herättivät suurta ihmetystä paikkakunnalla! Sebastian perusti Sääksmäelle myös köyhäinhoitolaitoksen ja keräsi kaikille avoimeen puutarhaansakin vapaaehtoista pääsymaksua, jotta pitäjän köyhille voitiin jakaa vaivaistukea.

Tilalla tarvittiin paljon työväkeä ja heitä pyrittiin kohtelemaan hyvin. Kannustaakseen työväkeä Sebastian kehitti erityisen palkitsemisjärjestelmän, joka perustui erivärisiin pahvi- ja paperilappuihin.

Sebastian näki välttämättömänä eräänlaisen kansakoulun ylläpitämisen Voipaalassa. Alustalaisille tarkoitettu rahvaankoulu toimi kartanossa ainakin 1830-luvulla. Vuonna 1834 hän esitti koulunsa muuttamista pitäjänkouluksi, mutta tähän ei suostuttu ja Sebastian jatkoi koulun ylläpitoa omin varoin. Opetus tapahtui muodikkaan Bell-Lancasterin metodin mukaan, jossa edistyneemmät oppilaat ohjaisivat heikompiaan. Hyvistä tuloksista huolimatta koulu loppui vuoteen 1840 mennessä. Sebastian nimitettiin Mustialan maanviljelyopiston ensimmäiseksi johtajaksi 1840. Mustialan jälkeen hän kehitti maitotaloutta ja perusti juusto- ja voimeijerin Laatokan-Karjalassa. Myöhemmin senaattorina hän vastasi maatalousasioista. Sebastian tutustui 1840-luvulla  Hämeenlinnasta syntyisin olevaan pappiin ja opettajaan Uno Cygnaeukseen. Miesten välille syntyi koulutusta käsittelevä kirjeenvaihto. Cygnaeuksesta tuli Sebastianille myös sukulaismies, sillä Uno avioitui Sebastianin ensimmäisen vaimon sisarentyttären kanssa. Uno vieraili 1857 Sebastianin luona Tervussa ja kirjoitti siellä ensimmäisen ehdotuksensa uudeksi kansakoulujärjestelmäksi. Vuosina 1861-1862 Sebastian johti kansakouluehdotuksen tarkastuskomiteaa. Kansakouluasetus annettiin 1866 ja vain Unoa pidetään Suomen kansakoulun isänä. Ehkäpä Sebastiania voisi nimittää kansakoulun isoisäksi?

Sebastian myös kokeili ensimmäisenä Suomessa sokerijuurikkaan viljelyä. Sebastian kävi tutustumassa viljelyyn Ruotsissa ja ryhtyi rakentamaan raakasokeritehdasta. Viljelyä varten tarvittiin 10 ha peltoa ja kymmeniä työntekijöitä. Kokeilu kuitenkin epäonnistui, sillä juurikkaita ei saatu säilymään oikein. Syntyi vain huonolaatuista siirappia ja vähän rommia! Suomen ensimmäinen raakasokeritehdas (1837–42) vei Sebastianin konkurssiin, ja Voipaalan lunasti kirkkoherran leski Maria Hellsten.

Voipaala oli Nervanderien aikana 1860-luvulla kulttuuriharrastusten tyyssija ja monien vaikuttajayksilöiden kohtauspaikka. Voipaalan navetan vintillä esitettiin muun muassa näytelmiä.

Kirkkoherran leski Maria Hellsten osti Voipaalan konkurssihuutokaupasta 1842 ja avioitui myöhemmin majuri Bror Frans Wilhelm Nervanderin kanssa. Heidän mielestään 4-kerroksinen päärakennus tuntui huteralta ja jopa huojui tuulessa, joten he purkivat sen ja rakensivat uuden kaksikerroksisen, vaaleanpunaisen hirsirakennuksen, jossa oli keskellä frontespiisi.

Voipaala oli Nervanderien aikana kulttuuriharrastusten tyyssija ja monien vaikuttajayksilöiden kohtauspaikka. Siellä viihtyi heidän sukulaispoikansakin, Kaarlo Bergbom (myöh. Suomalaisen Teatterin perustaja) ja erityisesti veljenpoika Emil Nervander. Voipaalan Nervanderit olivat nuoren Emilin tärkeitä henkisiä ja taloudellisia tukijoita. Emilillä oli aikaa kirjoittaa kaihoisia rakkausrunoja ja harrastaa teatteria yhdessä muiden säätyläisten kanssa. Viereisen kirkon keskiaikainen taide innosti häntä tutkimaan muinaismuistoja ja laajemmin kotimaan vanhaa taidetta. Suomen taidehistorian isäksi tituleerattu Emil Nervander oli monitoiminen kulttuurihenkilö, runoilija ja journalisti.

Aikaan liittyi heräävä suomalaisuusaate ja säätyläisten kiinnostus kulttuuriharrastuksiin. Voipaalassa esitettiin näytelmiä ja perustettiin jopa Sääksmäen teatteriyhtiö elokuussa 1867. Kokouksesta laadittiin ruotsinkielinen pöytäkirja. Ajatus oli, että allekirjoittaneet sitoutuvat edistämään suomenkielistä näyttämötaidetta tällä paikkakunnalla. Allekirjoittajina oli kirkonseudun ruotsinkielisiä mm. Emilin sisko Ellen Nervander, Emil itse, Carolina Carlstedt, Nanny Cannelin ja Lennart Carlstedt. Voipaalassa oli syntynyt idea jonkinlaisesta suomalaisen teatterin poikasesta jo viisi vuotta ennen varsinaisen Suomalaisen teatterin syntymää.

Samaan aikaan suuret nälkävuodet 1866-1868 koettelivat myös sääksmäkeläisiä, arvioilta noin 10% suomalaisista menehtyi nälkään ja tauteihin.

1860-1890-luvuilla Voipaala siirtyi ostamalla lyhyiksi ajoiksi eri omistajien haltuun.

Costiander

Kun Maria Nervander jäi uudelleen leskeksi, hän myi Voipaalan eversti Gustav Robert Costianderille. Maria itse jäi edelleen asumaan Voipaalan ns. Majurskan pytinkiin syytinkisopimuksella ja siellä asuivat myös hänen miehensä sisaret Laura ja Beata Nervander. Majurskan pytingin nimi juontaa siis juurensa Maria Nervanderista.

Costianderin sotilasura oli päättynyt ruotuväkilaitoksen lakkauttamiseen. Hän muutti perheensä kanssa Voipaalaan asumaan ja rakennutti Valmarinniemeen metsästys- ja kalastusmajan. Vuosikymmenen kuluessa kartanon ja syytingin ylläpidosta koitui kuitenkin enimmäkseen taloudellisia vastuksia ja myyntipäätös oli lopulta helpotus. Costianderin veli, Torsten, omisti Nuutajärven kartanon ja he metsästivät usein yhdessä. Heidän velipuolensa Leo Mechelin oli aikansa keskeisiä poliitikkoja.

Willgren / Nordling

Vuonna 1880 tamperelaissyntyinen liikemies, tehtaanpatruuna Karl Oskar Willgren osti kartanon laajoine tiluksineen 135 000 markalla. Willgren oli yksi Valkeakosken ensimmäisen, Myllysaaren paperitehtaan, perustajista. Hän kuitenkin menehtyi jo pari vuotta myöhemmin ja perikunta myi Voipaalan 5000 markan tappiolla raumalaislähtöiselle tehtailija Johan Gustaf Nordlingille 1883. Hänen poikansa Hj. Nortamo tuli tunnetuksi kirjailijana.

Waldemar ja Aina Niemisen aikana koettiin rakennuspalo, Suomen itsenäistyminen sekä sisällissota.

Nieminen

Kunnallisneuvos Waldemar Nieminen osti Voipaalan 1895 ja merkitytti tilan maarekisteriin nimellä Voipaala, aiemmin (1784) se oli merkitty nimellä Johannisberg.

Kartanon päärakennus tuhoutui tulipalossa 1908. Uuden päärakennuksen piirustukset tilattiin rakennusmestari Heikki Tiitolalta. Nykyinen jugend-henkinen rakennus valmistui 1912. Tiitola suunnitteli päärakennuksen alun perin koristeellisemmaksi puuleikkauksineen ja lukuisine parvekkeineen. Rakennusvaiheessa yksityiskohtia kuitenkin karsittiin. Niemiset ostivat Tampereen Kaakelitehtaan konkurssijäämistön, jonka laatoista muurarimestari Kalervo Lammervo sommitteli alakerran kaakeliuunit yhdistellen eri malleja. Kaakeliuuneja on rakennuksessa 9 kpl. Vielä nykyäänkin kahvilassa olevat kiinteät kalusteet valmisti puuseppä Kalle Vaara.

Kokonaispinta-ala oli tuolloin (1910) 748 hehtaaria, josta viljelyssä 131 ha, puutarhana 2 ha. Hevosia oli 10 ja karjaa 2 sonnia, 50 lehmää, 6 vasikkaa, 8 lammasta, 3 emakkoa, 2 porsasta, 11 siipikarjaa.

Waldemar Nieminen oli Sääksmäen kunnalliselämän merkkihenkilöitä, kehittäen erityisesti köyhäinhoitoa ja lastensuojelua. Hän oli myös innokas näytelmäharrastaja. Lisäksi hän esimerkiksi kuului valtuuskuntaan, joka vei 1899 ns. suurta adressia keisari Nikolai II:lle. Sillä vastustettiin ns. helmikuun manifestia, jonka katsotaan aloittaneen ensimmäisen sortokauden.

Omistajavaihdos tapahtui jälleen vävyn tultua taloon, kun Helvi-tytär avioitui kuvanveistäjä Elias Ilkan kanssa. Ilkat olivat Voipaalan viimeiset yksityisomistajat.

Elias Ilkka tutustui Sääksmäkeen ensimmäisen kerran 1908-1909, jolloin hän opiskeli kuvanveistoa Emil Wikströmin ateljeessa Visavuoressa. Ilkan ja Helvi Voipaalan rakkaussuhde alkoi Helvin opiskellessa Helsingissä, mutta päättyi isän vastustaessa suhdetta. Lopulta he kohtasivat uudelleen ja 1940-luvun alussa solmitun avioliiton myötä kuvanveistäjästä tuli kartanonisäntä. Elias Ilkasta taiteilijana voit lukea lisää Ilkka-ateljeen sivuilta.

Sotavuodet vaikuttivat myös Voipaalan historiaan. Tilan koko pieneni, kun sotien jälkeen jälleenrakentamiseen lunastettiin 364 ha. Sota oli myös vienyt Helvin veljen, Hannun, lupaavan historiantutkijan, joka kaatui talvisodassa 1940.

Sotavuosien jälkeen rakennettiin Ilkan suunnittelema kuivuri sekä vaja ja verstas. Viljamakasiini puolestaan muutettiin Elias Ilkan ateljeeksi. Myös puutarhanhoitoon kiinnitettiin erityistä huomioita ja sekä puutarhassa että kasvihuoneessa kokeiltiin uusien ja eksoottisten lajien kasvatusta.

Ilkan kuoltua päärakennus jäi tyhjilleen, Helvi ja poika Seppo Ilkka muuttivat Majurskan pytinkiin. Karjatalous lopetettiin, pellot vuokrattiin ja puutarha villiintyi. Sirkka ja Aaro Pappilan perhe hoitivat aluetta talonmiehinä.

Suomen Kuvataidejärjestöjen Liitto aloitti näyttelytoiminnan Voipaalassa 1977. Taidekeskuksen ensimmäinen toiminnanjohtaja oli Marjatta Ranta ja vuosikymmenen vaihteessa häntä seurasi Marja-Liisa Järvinen. SKjL siirtyi pois Voipaalasta 1990.
Valkeakosken kaupunki osti Voipaalan 1985. Kuvataideopettaja, taiteen maisteri Maria Laukka työskenteli Voipaalan taide- ja lastenkulttuurikeskuksen toiminnanjohtajana eläkkeelle siirtymiseensä asti (1989-2005). Taidekeskustoiminnan ohella Voipaalassa toimi vuosina 1989-2006 Maria Laukan ideoima lastenkulttuurikeskus.

Vuoden 2006 ajan toiminnanjohtajana oli Tuire Hänninen. Häntä seurasi arkkitehti, taiteen tohtori Laura Uimonen (2007-2015). Hänen tilalleen taidekeskusta johtamaan siirtyi Voipaalassa pitkään näyttelysihteerinä toiminut kuvataiteilija Noora Westerberg (2016-17).  Vuosina 2017-2022 toiminnanjohtajana toimi taiteen maisteri Irma Puttonen.

Voipaala on viimeisten vuosikymmenten aikoina toiminut vireänä, monen eri taiteenlajin alustana.  Sadat taiteilijat ovat osallistuneet näyttelyihin vuosien saatossa jatkaen Sääksmäen rikasta kulttuuriperinnettä.