Hannu Riikonen yhdistää maalauksissaan ja veistoksissaan karnevalismin, naivistisen hyväntahtoisuuden sekä yhteiskunnallisen kriittisyyden. Hahmojen asennoilla, väreillä ja symboliikalla hän kertoo ihmisen kosketuksen tarpeesta, syrjäytymisen ja irrallisuuden ahdistuksesta sekä onnen etsinnästä.
Riikosen myöhempien ja käsitteellisempien teosten lähtökohta on ironisten hahmojen muuttuminen usein pyöreämuotoisiksi abstraktion omaisiksi esineiksi, jotka pyrkivät keskiöstään yhä hurjempiin kolmiulotteisiin symmetriamuotoihin. Koristeellisella ja voimakkaalla kuviomaalauksella hän korostaa symmetriaa tai aggressiivista muotokieltä. Karnevalistisella vaikutelmalla sen sijaan pyritään poistamaan realistiset ja romanttiset yhteydet.